Aluksi on mainittava, että valmentajalla on oltava mielessä se maali, mihin hiljalleen pelaajan kanssa pyritään. Tie maalia kohti voi olla kovinkin pitkä, kivinen ja ennen kaikkea ristiriitainen. Aihetta on helpoin käsitellä esimerkkien kautta.
Ranne:
Monille lause “pidä ranne jämäkkänä” on tuttu. Se onkin hyvä neuvo aloittelevalle ja jopa hieman enemmänkin pelanneelle padelistille. Se johtuu siitä, että mitä vähemmän on liikkuvia osia, sen helpompi hallita lyöntiä. Näin ainakin teoriassa. Ranne on myös aika vaikeasti hallittava kehonosa ja pienikin väärä heilautus tai asento aiheuttaa lyönnin täydellisen epäonnistumisen.
Kun tekniikka ja peli kehittyy, lyönnit näyttävät hallituilta ja peruspalikat ovat kunnossa, saattaa kuitenkin herätä ajatus “voisikohan rannetta jotenkin hyödyntää?”. Voi. Jatkamalla liikeketjua ranteella pystyy jämäköittämään lyöntiä, tuottaamaan lisää kierrettä tai tuodmaan oikeanlaista rentoutta lyöntitekniikkaan. Peruslyönnissä ranteella voi tuottaa lisää vauhtia, lentolyönnissä, bandejassa, viborassa ja cuchillassa sitä voi käyttää vauhdin sekä kierreen tuottamiseen jne jne. Pääasia on kuitenkin, että lyönti pysyy edelleen tarpeeksi hallittuna tilanteeseen ja lyönnin tavoitteeseen nähden.
Eli yksinkertaistetusti: padeluran alkutaipaleella neuvo voi olla “rannetta ei saa käyttää”, ja kun ura etenee, koutsi sanookin “miksi et käyttäisi rannetta?”. Ristiriitaista.
Pelikeskus:
Kuten ranteen käyttämisessä, pelikeskuksen opettamisestakin löytyy suorastaan kammottavia ristiriitoja. Moni valmentaja, itseni mukaan lukien, neuvoo pelaajia seuraavalla tavalla: “odota aina palloa joko takaviivan takana tai kolmen metrin päässä verkosta.. Älä ikinä missään muualla.”
Vinkki on mielestäni hyvä ja erittäin perusteltu silloin, kun pelikeskuksen hahmottaminen on vielä vaiheessa ja oikeaa (näistä kahdesta oikeaa) ei oikein vielä löydy: Takakentällä ollaan, kun vastustajat ovat verkolla, verkolla ollaan, kun vastustajat ovat takakentällä. Yksinkertaistaminen helpottaa opettelua. Kuitenkin kun taas kerran peli kehittyy, voi kenttää alkaa käyttää monipuolisemmin.
Tylsästi tässäkin murskataan illuusio optimaalisista pelikeskuksista, kun nämä muka oikeat paikat ovat löytyneet. “No man's land” on käsite, mitä esimerkiksi WPT:n huiput käyttävät erittäin paljon. Matalan, chiquita -lyönnin jälkeen tullaan hieman vastaan. Lobin jälkeen tullaan hieman vastaan... tai muuten vaan mennään heilumaan ruudun keskelle, olematta oikein kummassakaan “keskuksessa”.
Syy miksi sen käyttöä opetellaan vasta, kun nuo kaksi peruspilaria ovat täysin hallussa on, että yleistettynä ihmiset rynnivät ties minkälaisten pallojen perässä eteenpäin. Mikäli liian aikaisessa vaiheessa “annamme luvan” hyökätä kohti verkkoa, saattaa pelikeskuksen käsite hämärtyä ja pelaaminen on taas täysin sattumanvaraista, suorastaan kuritonta.
Yksinkertaistetusti: “älä ole missäään muualla kuin takakentällä lasien saumojen risteyksessä tai verkolla ykkös -ja kakkostolpan välissä” muuttuu ohjeeksi: “ole missä vain, kunhan se on tilanteeseen nähden viisasta”.
Etäisyys verkosta:
Etäisyys verkosta liittyy hieman aikaisempaan aiheeseen. Kokemukseni mukaan aloittelijoita ohjataan verkkopelissä erilaisiin pelikeskuksiin. Ottamatta erityisesti kantaa muihin vaihtoehtoihin, perustelen mielummin oman kantani: ohjaan yleensä pelaajan ykkös -ja kakkostolpan väliin noin kolmen metrin päähän verkosta parista eri syystä
1) Pelaajan yli lyöminen on vaikeampaa, kuin lähempänä verkkoa ollessa
2) Pelaajan lentolyönti ohjautuu hiljalleen oikeaan suuntaan. Tarpeeksi kaukana verkosta ollessa joutuu eri tavalla lyömään pallon alle, eli harjaamaan / kannattelemaan palloa ilmassa, kun taas verkon päältä läsäytellessä riittää paistinpannuotteella alaspäin painaminen. Se ei ole kovinkaan rakentavaa toimintaa pidemmässä juoksussa, vaikkakin alkuvaiheessa se saattaa tuntua, ja varmasti onkin, huomattavasti helpompaa. Koen kuitenkin, että valmentajalla on vastuu katsoa asiaa pidemmällä tähtäimellä.
Kuitenkin jossain vaiheessa, kun pelaaja on omaksunut pelikeskukseksi tuon maagisen kolmen metrin päässä olevan pisteen, saatan ehdottaa, että tietynlaisten lyöntien jälkeen kannattaakin siirtyä naama kiinni verkkoon. Yksi tällainen tilanne on esimerkiksi silloin, kun jompi kumpi saa lyötyä pahan alakierteisen lyönnin, jonka korkealle nostaminen on vastustajille kohtuuttoman vaikeaa.
Lyö hiljaa:
Tämä on varmaankin eniten keskustelua, ihmettelyä ja suuria mielipiteitä sisältävä aihepiiri. “Padel on älypeli, jossa ei tarvitse lyödä kovaa”, “padelissa ei kovaa lyömällä pärjää” ja “noi kovaa lyövät ovat vaan tennispelaajia, jotka ei tajua padelista mitään”.
Asiahan ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen. Olen samaa mieltä, että alkuvaiheessa suurin osa padellyönneistä kannattaa harjoitella suhteellisen matalalla temmolla lähinnä siksi, että silloin tekniikka on yleensä helpoin toteuttaa oikein. Kun osumakohta ja liikerata tulevat tutuiksi, voi lyönnin vauhtiakin lisätä.
Hiljaa lyöminen on myös toki perusteltua monessa tilanteessa, esimerkiksi:
1) jos on “paikka lyödä kovaa”, muttei pysty lyömään tarpeeksi kovaa, on viisaampaa lyödä rauhallisempi alakierteinen lyönti, jotta vastustajat eivät pääse hyökkäyspaikkaan
2) jos asento on huono ja sen takia olisi todella vaikeaa lyödä palloa kenttään kovaa
3) mikäli vastustajaa on kiusattu oikeasti kovilla lyönneillä, voi välillä vastaavasta paikasta lyödä hiljaisen lirun vastustajan hämäykseksi
Yleisesti ottaenkin on hyvä tiedostaa, että tehokkaaseen hyökkäys -ja puolustuspeliin tarvitsee samankaltaisesta pallosta 2-3 eri vaihtoehtoa joita toteuttaa säännöllisen epäsäännöllisesti.
Kuitenkin todellisuudessa kovat pelurit lyövät aika paljon kovaa takakentältä... Kovia vibora-lyöntejä, kickssmashejä tai iskulyöntejä sekä lentolyöntejä tilanteen mukaan. Padelissa ei tietenkään tarvitse lyödä kovaa ennen kuin on hyvä paikka, koska virhemarginaali suhteessa puolustamisen helppouteen ei tue sellaista ratkaisua. Kuitenkin lyönnin tempo on pidettävä sellaisena, että vastustaja ei voi tehdä aivan mitä huvittaa ja mitä korkeammalle pelitaso menee, sitä paremmin pitää hyödyntää niitä tappopaikkoja, joita harvenevissa määrin tulee.
Jos kiteyttää tämän kappaleen, voisi sanoa että hiljaa lyöminen on hyvä, kun harjoitellaan tekniikkaa ja kun kovaa ei osata lyödä tarpeeksi varmasti. Kun taitotaso kehittyy, moniin lyönteihin tulee kovia, keskikovia, kierteisiä ja vähemmän kierteisiä vaihtoehtoja joita käytetään tilanteen, mielikuvituksen ja hetkellisten päähänpistojen mukaan ..ja tietysti vastustajaa sekottaakseen.
Täytyy myös sanoa, että moni pelaaja on profiililtaan kovin “joko - tai” -tyylinen. Tällä hetkellä valmennuksessani on pari pelaajaa, joille sanon jatkuvasti, että heidän tulisi lyödä hiljempaa.. mutta myös pari ketä kehoitan lyömään usein huomattavasti kovempaa.
Kauheinta tietysti on, jos nämä vielä kuulevat toistensa neuvot...